Agora - kirjallisuudentutkimuksen opintopiiri

12.07.2005

Kallot ja kirjat. Materiaalia 9.12. kokoontumista varten

Keskityn alustuksessani kallon ja kirjojen tai tekstin suhteeseen lähemmin. Alla oleva teksti on tarkoitettu johdannoksi aiheeseen ja keskustelun herättämiseen.

Pieni johdatus kallosymboliin


Pääkallo on hyvin tavallinen symboli länsimaisessa taiteessa - niin kuvataiteessa, elokuvassa kuin kirjallisuudessakin. Etenkin visuaalisissa taiteissa kallo on tehokas keino lähestyä vastaanottajaa. Kuitenkaan kallon merkitys tai sanoma ei ole historiallisesti muuttumaton.

Kalloa alettiin esittää kuvataiteissa yksinään (ilman luurankoa) n. 1400-luvun lopulta. Siitä tuli nopeasti suosittu symboli kristillisessä kuvastossa, asetelma- ja muotokuvamaalauksissa. Tavallisesti pääkallo merkitsee katoavaisuutta, kuolemaa tai elämän lyhyyttä. Ns. vanitas -asetelmien kultakaudella (Euroopassa 1500-luvulta korkeintaan 1700-luvulle) kallon esittämiseen katsotaan lähes poikkeuksetta liittyneen moralistinen ja didaktinen sävy. Kuolemasta muistuttamalla (memento mori) haluttiin saada ihmiset elämään siivosti ja kuolemansa hetkeä ajatellen. Kuitenkaan ilmiö ei ole näin yksinkertainen. Kalloa saatettiin käyttää vaikkapa legitimoimaan uskaliaita lemmenkohtauksia, jolloin se liitti sopimattoman aiheen sopivaan viitekehykseen. Sen esittäminen myös antoi hyväksyttävän syyn maalata reheviä kukkia, houkuttelevia hedelmiä ja loistavia pöytähopeita, joiden pinnat, muodot ja väritys olivat maalareiden taidonnäytteitä.

Kallon on kerrottu väistyneen visuaalisista taiteista 1700-luvulle mennessä. Esimerkiksi ikonologian isä, taidehistorioitsija Erwin Panofsky väittää keskiaikaiseksi ja synkäksi kutsumansa memento morin väistyvän valistuneemman ja elämänmyönteisemmän elegisen kuolemasta puhumisen tieltä ("Et In Arcadia Ego: Poussin and the Elegiac Tradition" 1936). Kallo, tai pikemminkin sen puuttuminen, toimi Panofskyn päätelmän avaimena. Kuitenkin kallo ei tyystin hävinnyt, säilyihän se ainakin hautojen ja painotuotteiden koristuksena. Elegiaa, memento moria, kallosymbolia ja joukkoviestintää yhdistelivät suorastaan sensaatiohakuisella tavalla esimerkiksi 1700-luvun alussa Edinburghissa kaupitellut arkkielegiat.

Elegia korostui 1800-luvun Britanniassa kuolemasta puhumisen terminä siinä määrin, että helposti kaikkea kuolemasta puhumista kutsuttiin elegiseksi. Kallo kuitenkin siirtyi jonnekin, nimittäin goottilaisen kauhuromantiikan kuvavarantoon. Kallo lienee saanut alakulttuuristatuksen kauhuromantiikan myötä. Tällaiseen representaatioperinteeseen se tuntuu nykyisin usein liittyvän. Esimerkiksi rockyhtye Iron Maiden kierrättää kuolemaan, kauhukulttuuriin ja kalloon kytkettyjä symbolimerkityksiä, enemmän tai vähemmän camp -henkisesti. Esimerkiksi Iron Maiden -tuotteiden leviämisellä ja käytöllä on sosiaalinenkin ulottuvuutensa, jossa äksy kallonkuva on kantajalleen tapa identifioitua johonkin ryhmään. Kallon käyttäminen katoavaisuuden symbolina - on kuitenkin tavallista edelleen, esimerkiksi viimeaikaisesta populaarimusiikista Apulannan "Vasten mun kasvojani", jossa säkeet "Suolaa ja tomua / kuolevaa valoa / meidän silmien kuoppia täyttää" heijastelevat kallosymboliikan merkityksiä. Laulussa kallo hahmottuu metonymisesti silmäkuoppien kautta. Lisäksi sen lähistöllä on sellaisia sanoja kuin "tomu" ja "kuoleva valo", jotka assosioituvat katoavaisuuden symboliikkaan. Kuitenkin kiinnostavampia kuin perinteiset kuolemasta puhumisen signaalit Apulannan laulussa on symboliikan siirtyminen - ajassa, mediassa ja paikassa.


Kallo ja teksti


Silmiinpistävän usein pääkallo kuvataan asetelmamaalauksissa kirjojen kanssa tai kankaalle on maalattu latinankielinen tekstinpätkä. Memento mori ja vanitatum vanitas (Saarn. 1: 2) lienevät tavallisimpia kalloon liitettyjä kirjoituksia. Kallon oheen kirjoitettu teksti usein vahvistaa symbolin ilmeistä merkitystä.

Kirjat puolestaan ovat tavallinen kallon ohessa esitetty katoavaisuuden symboli. Maallinen vauraus, kauneus ja aisti-ilo katoavat, eikä myöskään oppineisuutta tai tietoa saa mukaansa hautaan. Kuitenkaan kallojen, kirjojen ja kirjoitusten suhde ei ole näin yksinkertainen. Kuvissa kallosymboli tuntuu usein kytkeytyvän erilaisiin teksteihin, ainakin kirjallisen median läsnäoloon joko kirjoitettuina fraaseina tai kirjojen läsnäolona. Taustoja kirjallisen elementin läsnäololle luovat yhtäältä kallon vakiintuminen oppineen kirkkoisän, pyhän Hieronymuksen tunnukseksi 1400-luvulla, toisaalta humanistisen ja kristillisen kuolemisen taidon (ars moriendi) harjoituksen painokkuus katoavaisuuden representaatioissa renessanssin ja barokin aikana. Antiikin kulttuuria uusintava humanistinen ajattelu nosti pinnalle antiikin filosofeja ja runoilijoita (Michel de Montaigne esseessään “Filosofia opettaa meitä kuolemaan” lainaa runsaasti antiikkisia lähteitä).

Keskeinen teema kirjoja ja kalloja esittävissä kuvissa on katoavaisuuden ja pysyvyyden suhde. Kallo on usein merkki yksilön (memento morin puhutteleman yksikön toisen persoonan ja kaikkien yksilöiden) häviämisestä. Kuitenkin se edustaa myös pysyvyyttä tai voittoa katoavaisuudesta. Kristuksen kuoleman yhteydessä kallo viittaa pääkallonpaikkaan, Golgataan, ja sitä kautta jopa ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään. Kallon ja kirjojen rinnastamisessa on läsnä saman tapainen ambivalenssi: missä mielessä teksti, kirjoitus ja tieto ovat pysyviä, yliyksilöllisiä tai ikuisia?

Tähän kysymykseen aion paneutua lähemmin alustuksessani. Olen koonnut lyhyen kuvallisen esityksen erilaisista kalloja ja tekstiä tai kirjoja yhdistävistä maalauksista. Lisäksi käsittelen tarkemmin kahta kalloa hyödyntävää tekstiä: Dylan Thomasin runoa "Light Breaks Where No Sun Shines" (1934; suom. Marja-Leena Mikkola, ilmestynyt suomennosvalikoimassa Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan, 1990) ja katkelmaa William Faulknerin romaanista As I Lay Dying (1930; Vintage Classics, 2004: 5).

Maaria Pääjärvi

Verkosta:

Ars moriendista (saksaksi) http://userpage.fu-berlin.de/~history1/ks/arsmor.htm

Memento mori
-peli. Tate Gallery.
http://www.tate.org.uk/learning/kids/mementomori/

2 Comments:

  • Hei!
    Hyvältä kuulostaa tuo alustus. Mietiskelin vain, että kuinka paljon tuo kallomotiivi on kristillisen perinteen tuotetta? Siitähän voisi jutella myös, josko joku tietäisi kuinka kallot näkyvät länsimaisen kirjallisuuden kaanonin ulkopuolella...

    -Lotta

    By Anonymous Anonyymi, at 09 joulukuuta, 2005 19:31  

  • Hei!

    Aihe kuulostaa oikein mielenkiintoiselta. Onkohan näkökulmasi painottunut enemmän teoreettiseen vai historialliseen? Mietin mm. missä mielessä kirjoittamisen ja kirjallisen tradition laajeneminen (esim. sanomalehdistön nousu renessanssin jälkeen) on vaikuttanut kallokirja-motiivin katoavaisuus/pysyvyys-merkitykseen? Entä kirjallisuuden käsitteen synty ja kaunokirjallisuuden eriytyminen muusta kirjallisuudesta... Hm. Huomenna nähdään!

    terv.

    Vera

    By Blogger Agora, at 09 joulukuuta, 2005 19:31  

Lähetä kommentti

<< Home